Helsinki ja loputon puunkaatobuumi – onko jokainen metsä vaarassa?

Helsinki on kaunis kaupunki. Merellinen, vehreä, luonnonläheinen – tai ainakin oli. Viime vuosina tuntuu siltä, että kaupungin johdossa on päätetty, niemeen, nokkaan ja saarelmaan pitää rakentaa. Metsät eivät ole enää hengähdyspaikkoja, vaan tulevia tontteja. Ja jos et usko, käyppä vilkaisemassa Herttoniemeä, Keskuspuistoa tai Malmin seutuja – raivauskoneet jylläävät, eikä männynkäpyäkään jää muistoksi.

Helsinki on viime vuosina panostanut kasvuun ja tiivistämiseen, mikä sinänsä on ymmärrettävää. Mutta onko mitään rajaa? Kaupunkibulevardit, uusien asuntoalueiden vyöry ja raiteiden ympärille pakkoniputettavat korttelit ovat kaikki hienoja suunnitelmissa, mutta valitettavasti niitä varten vedetään sileäksi kaikki lähiluonto, joka sattuu jäämään tiellemme. Metsät saavat väistyä, koska ne eivät kuulemma ole ”kaupunkirakenteen kannalta tehokkaita”. Ikään kuin tehokkuus mitattaisiin pelkästään neliömetreissä ja rakennusoikeudessa, eikä siinä, että ihmiset tarvitsevat ympärilleen muutakin kuin betonia ja asvalttia.

Entäs kaupunkiluonto, joka kuulemma huomioidaan? Sehän on ihan kunnossa – kunhan olet tyytyväinen siihen, että alkuperäinen metsä korvataan postimerkin kokoisella nurmikaistaleella ja muutamalla istutetulla puulla. Siinä on sitten sitä vihreyttä! Samalla unohtuu se, että luonnontilaiset metsät ovat aivan eri asia kuin rakennetut puistot. Metsät tarjoavat suojan linnuille, hyönteisille ja muille eläimille – ja hei, myös meille ihmisille, jotka haluavat hengittää välillä jotain muutakin kuin pakokaasua ja työmaan pölyä.

Ironista on, että Helsinki kuitenkin brändää itsensä kestävän kehityksen ja ilmastotavoitteiden edelläkävijänä. Ilmastotekoja pitäisi tehdä, mutta niidenkö kuuluu tarkoittaa, että kaadetaan hiilinieluina toimivat metsät ja rakennetaan niiden tilalle betonikortteleita? Jotenkin logiikka ei oikein kohtaa.

Tottakai kaupunki kasvaa ja tarvitsemme asuntoja, mutta voisiko kaavoittaminen joskus olla muutakin kuin luonnon uhraamista? Onko todella niin, että jokainen pusikko on mahdollinen rakennusmaa? Voisiko edes joitain lähimetsiä säästää niin, ettei kaupunkiluonto tarkoita vain ruukkukasveja auringon kärventämällä aukiolla?

Helsinki, nyt olisi aika vähän hellittää raivauskoneen kaasujalkaa ja miettiä, miltä tämä kaupunki näyttää ja tuntuu vielä 50 vuoden päästä. Ehkä joskus voi rakentaa niin, että myös luonto jää eloon?